Hän osas sisään tulla ja minä päästin

"Hän osas sisään tulla, minä päästin
Olen syyllinen saman verran kuin on hänkin
Sellainen olen ollut, ovi kuitenkin raollaan
Eikä kaikki oo hyvin koskaan ihan täysin."

Lokakuun lopun jälkeen on tapahtunut paljon. Jennin biisi kertoo olennaisimman.

Miksi?
Kaikki on niin hyvin, miksi en osaa olla kiitollinen?

Mutta minä ihastuin. Ja vielä työkaveriin. Vietit veivät. Tulemme niin hyvin juttuun. Arki kotona on niin tappavan tasaista ja tylsää.

Olenhan minä ennenkin hakenut muualta sitä, mitä en kotoa saa. Positiivista huomiota naisena. Kotona me osaamme toisemme jo ulkoa, läpikotaisin.

Kyllä kiva työ aina kotiolot voittaa

Viihdyn töissä niin hyvin, koska työni on palkitsevaa - siitä saa oikeasti kicksejä! Eikä henkinen tyydytys tule siitä, mitä muut sanovat, vaan ensisijaisesti siitä, että itse tiedän tehneeni työn hyvin - kenties vielä paremmin kuin edelliskerralla. On hienoa huomata kehittyneensä, menneensä eteenpäin!

Juuri paikalleen pysähtyminen minua kauhistuttaa. Kaikki ne vuodet pyrin tähän maaliin: halusin vakituisen, hyvän työn, pysyvän kodin, avioliiton ja perheen. Nyt maalissa ihmettelen: tässäkö tämä nyt oli - mitäs sitten? Jämähdänkö minä nyt paikoilleni, enkö enää mene eteenpäin?

Onnellisuutta ei tuokaan tavoitteen saavuttaminen, vaan sen tavoittelu. Onni on matka, ei määränpää.

Mitä seuraavaksi?

Palkitseva työ ja mukavat työkaverit. Yhdistelmä, joka voittaa helposti kotiolot, kun kotona on arki, pyykit, tiskit, lasten kiukku ja rutiinit.

Ja kun joku työkavereista on aivan erityisen miellyttävä, ja ottaa vastaan minuun patoutuneen hellyyden, ja sanoo kaikkea kaunista...

No, emme me kuin suudelleet. Kaksi kertaa, välissä kolme kuukautta.

Mutta mitä seuraavaksi? Minussa tykyttää toivo ja pelko. Ja himo. Minä haluan edetä tässä seuraavan askeleen, vaikka se vielä repisi minut palasiksi.

Locked in

Tänään HS:n kuukausiliitteessä oli juttu, joka pysäytti. Se kertoi Locked in -syndroomaa sairastavasta "Heikistä", joka on elänyt toistakymmentä vuotta vuoteessa, kommunikoiden silmien liikkeillä.

Viime postauksestani on kulunut reilusti aikaa - yli kuukausi. Enkö ole kokenut mitään muistamisen arvoista?

Toki olen. Mutta olen myös kiukutellut perheelle, juossut oravanpyörässä kalenterin orjana, ahdistunut alkavasta pimeästä kaudesta, unohtanut jokaisen ohikiitävän hetken ainutkertaisuuden.

Ennen kuin tänään tartuin lehteen, olin tiuskinut miehelleni, joka kehotti minua perumaan varaamani ripsienpidennys-kauneushoidon. Olin varannut hoidon piristääkseni pimeää, alkavaa marraskuuta, mutta miehen mielestä se oli liian kallis ja turha toimenpide.

Luettuani jutun ripsienpidennys ei enää tuntunutkaan tärkeältä. Katselin poikani pyöreitä poskia ja tyttöni kauniita, pitkiä jalkoja. Miestä, jonka kanssa yli 15 vuotta sitten päätimme elää kuin pariskunta vanhassa runossa: "Kahen kesken alotimme, kahen kesken lopetamme, välissä elämä väkevä."

Pyyhin leivänmurun pöydältä, puista pintaa kiitollisena hyväillen.

Elämäni kuvasarja

American Beauty -leffassa päähenkilön elämä vilisti lopussa kuvasarjana ohi. Pienet, arkipäiväiset ja suuret voimakkaat elämykset sekaisin.

Millainen olisi minun kuvasarjani? Mitkä elämykset uppoavat lähtemättömästi alitajuntaan?

Minä muistan vielä, miltä tuntui pidellä vastasyntynyttä ihollani. Mutta miksi en muista, mitä tein viime kesäloman kolmantena päivänä? Se oli varmasti ihana päivä. Kosteankuuma, raukea ja täynnä touhua. Miltä se tuntui ja mitä silloin ajattelin?

Olen 35. Syöpä niittää ympäriltä ikätovereita. Minä haluan elää väkevästi ja tallettaa jokaisen hetken, joka teki elämästä elämisen arvoista. Haluan muistaa elämykseni uudestaan ja uudestaan, kirjoittaa ne tänne ja jakaa ne muiden kanssa.

Ettei sitten harmittaisi.